Heinäkuun tunnelmia

Joka juhannuksen jälkeen se iskee, hetkeksi ainakin. Se kuulostaa kovin kummalliselta, hullultakin. Ottaen huomioon sen hyökkäysajankohdan. Mutta niin vain se menee. Se iskee ajatuksiin, värittää niitä melankolisuudella. Se on nimeltään hiljalleen hiipivän syksyn tuntu. Se on ajatus kesän rajallisuudesta. Se on myös osa suurempaa ajatusta, johon sisältyy tieto ja tunne koko elämän rajallisuudesta. Voi, miten lyhyt on loppujen lopuksi elontaival ihmisen! Ajat vaihtuvat. Kesät toistensa jälkeen jäävät vain muistojen helminauhaan.

 Vietimme juhannuksen aikaan päiviä lapsuuteni kesämaisemissa ja -muistoissa. Tuntui samalla hyvältä, samalla hyvin haikealta: juuri hetki sitten itse pelkäsin pitkää huussipolkua pihan perällä. Juuri hetki sitten opeteltiin serkkulasten kanssa ihanaa uimataitoa "kotijärvellä". Juurihan äskettäin myös niitä metsämansikoita naposteltiin pikkuinen kukkamekko yllä. Nyt omat lapseni tekevät niin. Kiljuvat riemusta kun ovat oppineet uimaan, eivät halua mennä hieman pelottavaan huussiin, poimivat metsämansikoita onnellisina aivan liian suuret saappaat jaloissansa..  

Siinä virittäyttyy väkisinkin ajattelemaan menneitä vuosia kuin ohikiitäneinä. Tulee haikeus. Tulee kenties tippa silmiinkin. Onnellinen on kuitenkin ikuisesti se ihminen, joka ei turvaa katoavaan, vaan jolla on aina taskussaan toivo ikuisesta kesästä.