Väripisara

Liian monesta lapsesta kasvaa nykyisin suolapatsas. Kuulostaa  aika karulta. Selitän kohta miksi. Olen tehnyt viimeaikoina hieman tutkimusta lasten käytöksestä sekä lasten ja aikuisen välisistä vuorovaikutussuhteista. Tutkimukseni on hyvin empiiristä. Hyviä havainnointipaikkoja ovat olleet niin eskarin ja koulun ympäristö, Prisman ja Lidlin hyllyvälit, leikkipuistot, kirjastot, kuin kaikki ne paikat, joissa pienet ihmisen alut kasvattajineen liikkuvat.

Jotta tutkimuksessani olisi edes hitunen järkeä, ajattelin julkaista sen tänne blogiini :). Toisin sanoen haluan heittää ilmoille hieman ajateltavaa, ilman turhia syyllistyksiä. Itsekin kolmen pienen kasvattajana joudun virheisiin päivittäin. On kuitenkin mahtavaa huomata että joistakin virheistä oppii ja uusia oivalluksiakin syntyy. Niinkuin Tutkijapojalle, kun hän eräänä päivä sanoi: "Äiti, ku mä pyydän ja annan anteeks, niin mun ei tarvi sanoa ku yks sana 'anteeks', niin se kattaa kaikki. Eli antamisen ja saamisen." Niinpä.

No, mitä olen sitten havainnoinut? Sitä, että lapsista väen väkisin halutaan tehdä kovin tunteettomia patsaita. Tukahdutetaan lasten negatiiviset tunteet sen sijaan että ne huomioitaisiin, niille annettaisiin nimi ja että ne saisivat purkautua hallitusti ulos. Kukapa niitä sitten tukahduttaa? Vastaus lienee aika helppo. Me kiireiset aikuiset! 

Millä tavalla patsaista tulee suolapatsaita? Mielestäni juuri sillä tavalla, että lapsista tehdään pikkuaikuisia, joidenka pitäisi jo syntymästään saakka osata koko laajan tunneskaalan hallinta. Lasten tulisi toimia juuri niinkuin aikuinen 'määrää': käyttäytyä hillitysti, arvokkaasti ja erityisesti hiljaisesti aina ja joka paikassa. Ainoat ääniltä vapaat alueet saisivat olla huimalat ja muut lapsen mieltä yliaktivoivat "leikki"paikat, joihin aikuinen tulee viettämään lapsensa kanssa sitä kuuluisaa "laatuaikaa". Vaan mitäpä tekee aikuinen sielläkin. Kahvikuppi kädessä hän viettää laatuaikaansa verkossa. Tietenkin.

Olen tullut siihen tulokseen, että on olemassa vielä täriseviäkin suolapatsaita. Tärinä voi johtua monesta eri tekijästä. Ensinnäkin lapsen fyysisestä pelosta ja turvattomuudesta. Lapsi huutaa, vanhemmat huutavat, melu yltyy = lapsi tärisee. Jos huutoon ja rähinään yhdistyy vielä tämän maan kansalaisten suosikkijuoma nimeltään alkoholi, tärinä saattaa tarttua aikuiseenkin. (Googlettakaa hyvät ihmiset alkoholin vuotuista keskikulutusmäärää maassamme ja järkyttykää!)

Toiseksi tärinä saattaa johtua siitäkin, että lapsi kokee pettymyksen, jolloin aikuinen kokee vielä suuremman pettymyksen. Annetaan joko periksi tai sitten vollotetaan yhdessä. Sen sijaan että opeteltaisiin pettymysten sietämistä.

Lapsen tärinä saattaa syntyä siitäkin, että aikuisille on kasvanut niin kummalliset silmät, että he huomaavat kyllä kaikki muut ympärillä olevat elottomat ja elolliset asiat vaan eipä lasta. Kulissit pidetään kunnossa. Ja lapsi hiljaisena kulissien takana. Turvaudutaan häpeärangaistusmenetelmiin jos lapsen vuorosanat eivät sovikaan käsikirjoitukseen. Ja mitäpä saadaan aikaan häpeämenetelmällä? Kuvitellun kauniin käytöksen sijaan saadaankin aikaan huono itsetunto lapselle. Näin se vaan menee.

Vielä ainakin yhdenlaista tärinää on olemassa. Se on myös fyysistä. Se on aika impulsiivista ja joskus se saa kovin levottomia piirteitä. Se yleensä iskee niihin lapsiin, jotka istutetaan ruudun ääreen aivan liian pieninä ja aivan liian pitkäksi aikaa. Olkoon kyse peleistä tai lastenohjelmista. Ne alkavat elää lapsen mielessä aivan omaa elämäänsä. Illalla ei uni meinaa tulla silmään. Iltayhdeksästä aamuseitsemään unta kuulostaa tällaisista lapsista oudolta: silloinhan olisi paras peliaika!

Olen hyvin huolissani kansamme tulevaisuudesta. On kuitenkin niin totta, että on myös lapsia, jotka nauttivat elämästään. Lapsia, joiden katse on kuin auringonpaiste. Lapsia, jotka leikkivät. Kunpa aikuinen vain kiireiltänsä ehtisi kohdata lapsen. Koskettaisi ja ottaisi syliin. Kohtaisi lempeästi, hyväksyisi ja opettelisi yhdessä lapsen kanssa erilaisia tunteita. Arvostaisi ja rikastuttaisi lapsen leikkiä. Sanoisi ei silloin kun olisi pakko. Ennen kaikkea, joka päivä kertoisi lapselleen, kuinka arvokas ja ihanin maailmassa hän on. Juuri sellaisena kuin hän on. Ei pikkuaikuisena, vaan elämänjanoisena pikku sankarina. Kaikkine kommervenkkeineen. Asuisikohan silloin maassamme onnellisempia lapsia? Yksikin suolapatsas on liikaa!

(P.s. meillä pojat piirtävät joskus itse tunteitansa muun muassa lastenhuoneen liitutaululle. Kuvassa Tutkijapojan tulkinta tappelutilanteesta veljen kanssa.)